Turkiskauppiaalle on ainainen huolenaihe töiden valmistuttua jäljelle jääneet ylimääräiset nahat. Niitä on aina liian vähän johonkin uuteen ihanuuteen. Varastossa jo olevien ylijääneiden nahkojen kanssa yhdisteleminen ei tule kysymykseen; värierot, karvojen pituudet ja mahdolliset laatuerot vaikuttavat siihen, että yhdistely ei vain käy päinsä. Oppi-isäni Nils Usenius opasti minua viime vuosisadalla, että juuri nämä nahat ovat kaikista kalleimpia, sillä nekin on jo maksettu.
Talvi-iltoina telkkaria katsellessani teki mieli tehdä jotain vähän hyödyllisempää. Sisareni Leena on neulomisen ja virkkaamisen mestari. Hän on innostanut minua monet kerrat elvyttämään käsityötaitojani myös lankojen parissa.
Niinpä niin; hulluttelulle annoin periksi ja virkkuukoukut etsin käsiini. Pussillinen erilaisia houkuttavia lankoja olikin jo odottamassa. Paloautonpunaisia ketunnahkojen osia oli tallessa. Siitä vain sitten virkkaamaan ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Annoin vain työn edetä ja päätin katsoa, mihin se johtaa. Muistin ystäväni Tore Johanssonin ottaman talvisen valokuvan. Pyörittelin valmistunutta shaalimaista huivia ja punaisia kettupaloja työpöydälläni ja siinä se sitten oli: Ruutuihin kiinitin turkisompelukoneella keskenään samankokoisiksi leikkaamani kettupalat. Rytmitin ne niin, että virkkaus jäi näkyviin ja huivista tuli kevyt ja ilmava.
Huivi on mielestäni räiskyvä, hassu ja saa hymyn huulille. Se tuo minulle mieleen Mexicon värit. Eräs turkissäilytyksestä turkkiaan noutava asiakas näki siinä intialaisia tunnelmia. – Toren talvinen ja hyinen kuva muuntuikin ihan päinvastaiseksi. Tietysti talvi-iltoina on syntynyt hassujen huivien valkoima. Onpa niistä jo jokunen löytänyt paikkansakin asiakkaitteni karderoopeissa.
Eläköön kevät ja vappukarnevaali!
Liisa